 |
| Hugo Simbergin Haavoittunut enkeli, 1903 |
Moonan kohtalo kirvoitti minut jälleen kohtaamaan surun moninaiset muodot ja kaipauksen vahvan tunteen. Rakas äitini kuoli 80-luvun alussa minun ollessani pikkulikka, ja se oli kamalaa. Se tunne ettei Äiti ole täällä jakamassa elämäni iloja ja suruja, antamassa viisaita ohjeita, tekemässä mun kanssa käsitöitä, shoppailemassa tai hölöttämässä puhelimessa tuntuu vieläkin niin kipeältä. Miten ihmistä voi kaivata niin paljon?! Miten pitkään voi surra? Lueskelin apua.infon artikkelia surusta ja siellä puhuttiin mm. siitä että suru ei tuhoa, vaan rakentaa ja eheyttää. Se on ihmiselle kuin kotelo perhoselle. Sen suojissa koemme kuin muodonmuutoksen ja voimme nähdä kaiken uudessa valossa. Minun suru tuntuu niin lohduttomalta ja loputtomalta. Itkeminen on minulle helppoa, mutta äidin kuolemasta puhuminen ei. Eniten minua lohduttaa ajatus siitä, että äiti on muuttunut enkeliksi, ja pitää meistä huolta enkelinä. Mutta kyllä minä mietin, että miltä äidistä on mahtanut tuntua jättää tämä elämä, mies ja lapset?
Lemmikkien menetykset on helppo hyväksyä ja surutyö on suhteellisen lyhyt. On ihanan huomata, että itkeminen ja suru vaihtuu kaipaukseksi ja iloksi siinä mielessä, että alkaa muistelemaan hauskoja yhteisiä hetkiä.
Osattaiskohan me jurot suomalaiset surra helpommin, jos mekin viettäisimme Pyhäinpäivää meksikolaisittain viettämällä aikaa läheisten haudoilla, kertomalla tarinoita kuolleista ja viemällä sinne lahjoja? Pitäisköhän kokeilla? Aiheesta lisää: www.diademuertos.com/index.html